Tunne

Nukahdin sateen ääneen. Pimeään, mutta lopulta turvaisaan. Viimeisenä läheisen hyviä sanoja. Kesäyö, vaikka syksyltä tuntuikin. Aiemmin oltiin käyty järvessä. Jäätävä tunne, nopeasti ohi. Adrenaliini. Saunassa sydän hakkasi ja hengitys kulki. Hyppäämällä sai itsensä tuntemaan eläväksi. Tekemällä jotain poikkeuksellista, jättämällä pelon ja ottamalla riskin. Illalla hyvä hetki. Hyviä sanoja, pohdintaa ja tunteita. Ulkona satoi ja hiukset olivat märkinä. Jalkapalloa ja makkaraa. Yöllä yksin polkujen läpi loikkimista kohti vessaa. Sammakoita.

Tänään heräsin. Oli myöhä, mutta paljon aikaa. Oli viileä, mutta peiton alla lämpö. Veden lotinaa viereisestä saunatuvasta. Lintujen laulua. Yksi hämähäkki hyttysverkon sisäpuolella. Hiukset avatessa tuli tuoksu ja tuntui vapaus.

Istuessa katsoin ulos. Vettä ja puita ja ihmisen tekojen jälkiä. Kolme pientä purkkia ikkunalaudalla. Ikkunasta tuli valoa. Ei liian kirkasta, mutta hyvää valoa. Sateista. Napsin kuvia.

Oli ajatuksia. Läheisimmistä läheisimmät vain yhden soiton päässä. Viesteistä huomasi ajattelun. Kaukana, mutta aina kuitenkin lähellä. Kaipuu, mutta hyvänlainen. Oli hyvä olla. 

Kävely saunatuvalta pirttiin. Pientä auringonsäteilyä. Kaksi sientä puun alla. Hiuksien puhaltelu pois naaman edestä. Kumppareissa sukat menevät ruttuun. Pari isoa mustikkaa suuhun.

Maksamakkaraleipää. Hyvä kirja ja oma rauha. Kellon tikitys ja luonnon äänet. Puhelin äänettömälle. On hyvä olla yksin.

Herätä iloisena. Katsoa peiliin ja pitää näkemästään. Leikkiä ajatuksilla.  Kirjoittaa sisimmästään ja tuntea pakahtuvansa. Halu jakaa. Halu tehdä onnelliseksi. Tuntea, kuinka joku pitää tärkeänä. Arvostaa. Tietää, että kaikki järjestyy. Tuntea, että on hyvä juuri näin. Olla läsnä ja olla luovuttamatta. Rakastaa, ihmistä ja hetkeä ja ajatusta. Ja se tunne, kun tuntee tämän kaiken, samaan aikaan.

Kanadan puolella

Reissun viimeinen ja ajaltaan pisin etappi oli Vancouver, Kanadan länsirannikolla sijaitseva suurkaupunki. Viivyimme siellä 9 päivää tuttaviemme luona. Oli kiva, että saimme sieltä asuinpaikan, emmekä joutuneet viipymään hotellissa. Dave ja Deborah ja heidän kaksi poikaansa, unohtamatta valtavaa koiraa nimeltä Birch, olivat myös todella mukavaa seuraa tuoksi ajaksi, ja kaupungin tuntevina myös hyviä oppaita ja kuskeja kaupungissa. Heidän ansiostaan koimme baseball-pelin, huvipuistoreissun, monet hyvät ravintolakokemukset ja baarit, donitsipaikat ja kahvilat, shoppailumahdollisuudet, päiväretken Seattleen ja näimme eri Vancouverin osat ja nähtävyydet.

Vietimme myös Kanadalaista isänpäivää ja synttäreitä sukulaisten kanssa ja ehdimme näkemään muitakin vanhoja tuttuja. Dave ja Deb omistavat pienpanimon; The Howe Sound Brewing Companyn, johon pääsin tällä reissulla tutustumaan. 

Yhtenä päivänä ajoimme rannikkoa pitkin noin 45 minuutin matkan Squamishiin ja otimme äidin kanssa pitkän Sea to Sky- gondoliajelun ylös vuorelle, jossa vaelsimme metsäistä vuoristoreittiä ja ihailimme näkymiä. 

Kävimme myös yhden päivän visiitillä kolmen tunnin ajomatkan päässä Seattlessa, jossa toteutimme viimeisiä shoppailujamme ja kävimme katsomassa kuuluisaa Pike Place Marketia. Näimme myös maailman ensimmäisen Starbucks-kahvilan.

Vancouver oli kaikista tämän reissun kaupungeista kaunein. Sieltä löytyy samasta paikkaa sekä meri että vuoristo ja tietenkin keskusta, sekä jokaisen muun suurkaupungin lailla hyvät shoppailumahdollisuudet, mitä enempää voisi vielä pyytääkkään? Seura oli myös koko viikon ajan mahtavaa, ja tutustuin moniin uusiin ihmisiin (ja eläimiin) juuri tuolla Kanadan puolella.

Yksi asia mikä yllätti reissussa oli todella ruuhkainen liikenne. Muutaman kilometrin automatka venyy helposti tunnin pituiseksi jokaisessa kaupungissa jossa vierailin. New York varsinkin, autoilijan painajainen. Myös Vegas ja Vancouver ovat todella ruuhkaisia kaupunkeja, ja juuri Vancouverissa sen huomasikin eniten varmaan siksi, että siellä kuljimme koko ajan autolla.

Reissun saldoksi tuli viiden eri osavaltion Amerikasta ja Kanadankin puolen näkeminen. Mahtavia näkymiä, metsiä, järviä, jokia ja merta, vuoristoa, kanjoneita ja aavikoita, aika lailla laidasta laitaan. Olen jutellut englantia, kertonut muille kotimaastani ja kuullut mielenkiintoisia juttuja heidän maastaan. Seisonut Grand Canyonin reunalla (kun äiti kiljuu samalla mua pois sieltä). Kävellyt jalat kipeiksi. Harhaillut yksin yöllä Arizonan aavikkoteillä etsimässä verkkoa. Nähnyt huikeita asioita. Viettänyt aivan mahtavan ja monipuolisen reissun.

Nämä postaukset on vain pintaraapaisua tästä mun reissusta, mutta sitä olisi mahdoton lähteä kokonaan avaamaan. Matka oli kokonaisuudessaan todella hieno ja onnistunut, sekä suuri kulttuurielämys ja kielikylpy mulle. Oon kuitenkin todella iloinen päästessäni taas kotiin, ja kyllä sen ikävän reissun päälläkin rupesi varsinkin loppuvaiheilla huomaamaan. On kiva lähteä reissuun, mutta on myös kiva tulla takaisin, ja niin onkin mulle just hyvä. Toin kotiin ison kasan muistoja ja matkalaukun täydeltä tavaraa (toivottavasti myös vähän rusketustakin, hah). Tästä on hyvä jatkaa kesää.

1700 kilometriä ja uusia tuttavuuksia

Suurin syy miksi alunperin menimme Las Vegasiin on se, että olimme bookanneet kolmipäiväisen erilaisten kansallispuistojen/kanjoneiden opastetun retken, joka lähti ja loppui sinne. 

Näimme viisi eri nähtävyyttä reissun aikana. Ensimmäisenä päivänä menimme Zion National Parkiin ja Bryce Canyoniin. Toinen päivä kului kapeassa Antilope Canyonissa ja jeeppiajelulla Monument Valleyssä, joka on kuuluisa monista lännenleffoista. Viimeisenä päivänä kävelimme Grand Canyonin reunalla.

Parhaimpana mun mieleen jäi ylemmissä kuvissa näkyvä Antilope Canyon, johon menimme toisena päivänä. Laskeuduimme 14 hengen ryhmänä kapeaan kanjoniin, jossa juuri ja juuri mahtui liikkumaan kapeassa ja mutkikkaassa käytävässä. But oh man, it was pretty. Meidän ryhmän oppaama oli alkuperäisasukas joka oli valokuvaaja, ja hän näytti kaikki parhaat paikat valokuvien ottamiseen, ja jopa sääti kameramme asetukset, jotta saisimme upeita valokuvia. Ja wow, upeita niistä tulikin. Tuo paikka onkin kuulemma todella suosittu valokuvaajien keskuudessa. En ollut koskaan kuullutkaan tuosta kanjonista, mutta onneksi sain sen koettua. Maan pinnalta päin katsottuna se näyttää vain pieneltä halkeamalta maan pinnassa, johon ei näy edes sisään, mutta sinne laskeuduttuaan se on aivan mahtava.

Bryce Canyon oli toinen todella kaunis paikka. Sinne myös laskeuduimme pientä polkua pitkin, ja törmäsimme matkalla moniin pikkueläimiin. Näkymät olivat kyllä näkemisen arvoiset.

Crand Canyon oli kaunis. Silti, en sanoisi että se oli pettymys, mutta se ei vastannut kuitenkaan ihan mun odotuksia. Me taidettiin katsoa koko kanjonia vähän huonolta puoleltakin, sen "huonommasta" sivusta, joten ei saatu siitä irti niin paljoa kuin oltaisiin voitu jostain muusta näkökulmasta. Se mikä yhdeltä sivulta nähtiin oli muutenkin vain pintaraapaisu koko kanjonista, ja kokonaisuudessaan kanjonihan on noin 450 kilometriä pitkä. Vietettiin siellä vain kolme tuntia, ja oltiin juuri keskipäivällä, mikä kuulemma on just se huonoin aika, koska valo ei oo silloin niin hyvä. Meidän ryhmässä ollut amerikkalaisperhe oli varannut helikopteriajelun kanjonin ylitse, ja he kerroivat että sieltä katsottuna näkymä oli aivan henkeäsalpaava, joten katselupaikka on kyllä aika iso tekijä koko hommassa. Jos saan joskus mahdollisuuden mennä tuonne uudestaan, menen todellakin, ehkä silloin voin päästä itsekin katsomaan kanjonia ihan uusin silmin helikopterin kyydissä.

Monument Valley oli mielenkiintoinen, oli kiinnostavaa kuulla varsinkin erilaisista elokuvista joita siellä on kuvattu, esimerkiksi Indiana Jones, Transformers ja Forrest Gump. Myös Metallica on tehnyt musiikkivideon yhden suuren kivenjärkäleen huipulla. Monument Valley on laakso, jossa on eroosion muovaamia suuria kivipaaseja. Olimme siis jeeppiajelulla, ja pysähdyimme välillä kuuntelemaan oppaan kertomuksia ja ottamaan kuvia. Pysähdyspaikoilla sai ostaa myös ihania alkuperäisasukkaiden käsintehtyjä koruja, ja kyllä sieltä pari tarttuikin mukaan.

Zionin kansallispuistosta en ollut niin vaikuttunut, saattoi johtua siitä, että se oli ensimmäinen stoppimme ja olin vielä aika väsyksissä, emmekä viettäneet sielä kovin paljon aikaa. Vaelsimme puistossa muutenkin vain lyhyen matkan, joka ei ollutkaan mikään vaikuttavin matka, ja vasta jälkikäteen tajusimme mitä muitakin vaellusvaihtoehtoja olisi ollut.

Meitä oli retkellä 13 hengen ryhmä, plus mahtava oppaamme. Tuona kolmen päivän aikana tutustuimme moniin uusiin ihmisiin eri maailman kolkista, ajoimme 1700 kilometriä minibussilla laulaen, vitsaillen ja nukkuen samalla, näimme mahtavia nähtävyyksiä, söimme grilliruokaa ja paistoimme vaahtokarkkeja nuotion ääressä, kuulimme mielenkiintoisia tarinoita, nautimme milkshakea route 66:llä ja napsimme mahtavia kuvia. Tuo reissu oli kyllä koko Amerikan puolen kohokohta, ja se oli rehellisesti todella rikastuttava. Oli niin mukavaa tavata ja jutella ihmisille eri kulttuureista, ja joihinkin näistä ihmisistä oon pitänyt yhteyttä vielä reissun jälkeenkin.